Lähdimme siis Nikkoon, Unescon maailmanperintökohteeseen junalla. Hotelli oli jo varattu joten päivä oli tältä osin lyöty lukkoon. Ennen matkaa pelkäsin että ihmismäärä ja kaikki mikä liittyy liikkumiseen julkisilla on niin suurta, hätäistä ja nopeaa, ettei ehdi mukana. Väärässä olin tietenkin. Kaikki toimii sujuvasti, eikä missään vaiheessa jäänyt mikään matkustamisen yksityiskohta epäselväksi. Saavuimme aamupäivällä Nikkoon ja lähdimme oitis kävelemään määränpäähän. Kyläpahainen on yhtä pitkää ylämäkeä ja nälkähän siinä tuli koska lähdimme aikaisin aamulla liikkeelle. Kauppoja tai kahviloita ei matkan varrella ollut, joten söimme banaanimme.
Ikooninen silta on turistirysä, sai maksaa siitä että käy kävelemässä sillan yli, keskellä, köysien ohjaamana. Toisella puolella oli naapurikylän koulun oppilaat harjoittelemassa englanninkieltä, haastattelemassa turisteja.
Vaikka ei ihan sesonkiaika ollutkaan, oli temppelille kerääntynyt paljon kotimasta iäkästä vierailijaa, taisi olla tärkeä pyhiinvaelluskohde. Toiset pääsivät busseillaan ovelle, me kävelimme. Temppelille kerääntyi jonoa ja päätimme odottaa. Nälkä rupesi taas vaivaamaan eikä tarjonta ollut kummoinen. Temppeli oli vanha munkkiluostari ja ongelmana oli tällä korkeudella ollut kautta aikojen ruoan puute. Mitään proteiinirikasta ei ollut saatavilla joten heidän piti keksiä korviketta. Kun soijasta tehdään tofua, pinnalle kerääntyy ohut kalvo, ja tämä proteiinirikas kalvo, yuba, otetaan talteen. Kalvoa käännetään ja taitetaan, ja tarjoillaan. Edeltävän päivänä (ja tulevina) tuli käveltyä parikymmentä kilometriä ja olisin maksanut vaikka mitä hiukan tukevammasta ateriasta...
Temppeli oli mahtava, mutta löysimme polun joka johti pois väenpaljoudesta metsää kohti. Sinne siis. Minulla oli käytössä sovellus jossa offline-kartta, Googlen karttaa ei ole mahdollista ladata koska Japanin lain mukaan karttoja ei saa tallentaa. Näin minne polut veivät ja pääsimme patikoinnin jälkeen lähtöruudulle.
Pääkadun varrella joimme kahvit kuppilassa, 70 vuotias omistaja omisti mittavan jazzlevyjen kokelman ja retro hifilaitteet, ei valitettavasti soittanut mitään. Joimme kahvimme, maksoimme ja jatkoimme mäkeä alas. Hetken kuluttua kuulimme huutoa, ja omistaja juoksi perässämme heiluttaen kättä. Olimme hänen mukaan maksaneet liikaa vaikka tämä ei pitänyt paikkaansa, hän ymmärsi virheensä ja pyysi kauheasti anteeksi.
Nikko oli nyt lokakuussa aika kuollut paikka, löysimme yhden intialaisen ruokapaikan joka oli vielä kuuden jälkeen auki. Valitsimme toisen vaihtoehdon joka oli marketin sushi-annokset. Viisaampana olisimme palaneet viimeisellä junalla Tokioon mutta hotelli oli maksettu ja suunnittelimme seuravaa päivää.
